Turvapaikan hakijoiden sijoittamisen mahdottomuus

Viime aikoina kahvipöytäkeskusteluissa sekä uutisia seuranneena emme ole voineet välttyä Suomessa kuumana käyvästä keskustelusta turvapaikanhakijoiden sijoituksesta, määrästä, hakijoiden sukupuolesta sekä ikärakenteesta.

Mielestäni kiintiöpakolaisten, siis ensisijaisesti turvaa hakevien ihmisten sijoituksesta tulee puhtaasti humanitaarisista syistä keskustella, joskin tehokkain keino auttaa näitä kärsiviä ihmisiä olisi apu paikan päällä heidän kotimaassaan. Näiksi ensisijaisiksi pakolaisiksi lasken pienet lapset sekä lasten mukana matkustavat vanhemmat, mutta en näitä suurena massana kotomaahamme saapuvia terveitä kolmekymppisiä miehiä, joiden isänmaallisina sekä lujasti omaan ideologiaansa uskovina tulisi puolustaa omaa isänmaataan sortajaansa vastaan. Herää siis kysymys miksi nuoret miehet haluavat Suomeen? Liekö houkuttimena elintason korotus kylmässä pohjolassa, jossa odotetaan perusturvaa taloudellisen sekä helpon ilmaisen elintason muodossa? Älypuhelin korvalla sekä muodikkaat vaatteet päällä ei mielessäni muodostu kuvaa todellisista turvaa hakevista ihmisistä.

Tähän kun lisätään Suomen tämänhetkinen taloudellinen tilanne, jossa monet kunnatkin kärvistelevät alijäämäisten tilinpäätöksen kanssa, on tilanne kestämätön. Tuntuu uskomattomalta, että samalla kun lastensairaalaa rakennetaan lahjoitusten voimin, lapsiperheitä rangaistaan päiväkotimaksujen korotuksilla, eläkkeensaajien indeksijäädytyksillä sekä työväestöä syyllistetään liian kovista palkoista sekä lomapäivistä, pääministeriltämme löytyy 100 miljoonaa riihikuivaa turvapaikanhakijoiden lisämäärärahalle. Se ei voi olla tuntumatta epäreilulta. Suomesta kun aikanaan jouduttiin lapsia siirtämään ruotsinmaalle pommituksia pakoon, heillä oli pelkät pahvilaput kaulassa ja oli neuvottu hymyilemään, jotta löytäisi itsellensä perheen. Olen kuullut vertauksia joissa näitä tämän päivän turvapaikanhakijoita rinnastetaan tuon ajan sotalapsiin, tämänpäiväisillä maahamme pyrkivillä sotalapsilla ei ole pahvilaput kaulassa vaan kännykkä korvalla.

Lopuksi haluan mainita pelkoni rakkaan Suomemme tulevaisuudesta. Suomen jota rakennamme lapsillemme, sen taloudellisesta tulevaisuudesta, sivilisaatiomme rakenteesta ja viimeisimpänä kummajaisena käsittämättömästä keskustelusta sukupuolineutraaliudesta ja sen mukaisista liikennemerkeistä sekä muista aivan uskomattoman turhista uudistuksista, jotka ovat kaikki vastaan sitä uskomusta joita uskontomme on meille opettanut sekä kieltävät käsitteenä perusperheen. Suomineitomme on tänään, tällä hetkellä niin sekaisin, että kyllä huominen kieltämättä pelottaa, miten täällä normaali Suomalainen työssäkäyvä perheellinen enää pärjää.